Uusi koti :)

Hyvää yötä Toista iltaa uudessa kodissa ihan oikeasti asumassa. Tänään käytiin varovasti jo mettän puolella lenkillä, ja tää on aivan ihannepaikka asua koiran kanssa. Oikeasti. Joku kaupungin keskustan puisto on niiin kaukana kerrostalolähiön mettästä, että ei oo tosikaan. Kadun varrella kasvaa villiraparperia ja siitä kymmenen metriä mettään kukkii puolukat mustikanvarpujen seassa. Kakkapussiautomaattia en ole nähny lähimaillakaan, mutta semmoisen ilmestyminen ei välttis olisi huonompi homma, kun kaikki ei vaivaudu koiraansa mettän puolelle kävelyttämään. Pitää olla tämmönen hullu sakemanni-ihminen, että vaivautuu edes sille valmiiksi tallatulle polulle, näköjään.

Lenkkimaastojen lisäksi toinen erittäin positiivinen huomio on (näiden kahden päivän kokemuksella) olleet toiset ihmiset. Päin vastoin kun keskustassa, täällä ei oo kellään ollu tarvetta kävellä meitä päin tai meidän läpi tai kokeilla, että tekeekö toi ötökkä jotain. Kaverini oli koiranhoito- ja kuskaustehtävissä muuttopäivänä, ja raportoi lenkin jälkeen, että joku koirakko oli heidät nähdessään päättänyt vaihtaa suuntaa, ja tänään kun ite olin tuon kanssa ulkona, sauvakävelijä vaihtoi jalkakäytävän puolta hyvin selvästi, mutta hymyili kun tultiin kohalle. Outoa, niin outoa. Ehkä ne on vaan vieraskoreita, ja parin viikon päästä kukaan ei enää vaivaudu väistämään ainakaan siksi, että ollaan sen näkösiä ettei ne oo ennen nähny.

Täällä on niiiiiiiiiiin rauhallista. Miinus taikka reenin kannalta plussa on älytön koiratiheys. Tässäkin kerroksessa on aika varmasti kahessa kämpässä koira, ja lähitaloissa on varmaankin jokaisessa useampi. Aamulenkillä mentiin tän saman kadun toisen pään yhden talon pihan poikki (polkua pitkin, ei, en kusettanu koiraani teitin nurmikolle) ja pelkästään sen takia alkoi toisesta ja kolmannesta kerroksesta räksytys. Kattelin, mutta en nähny niitä koiria, mutta on varmaan kiva niitten kanssa asua, jos pelkkä läpikulku saa mekkalan aikaan.

Meillähän on nyt parveke, ja eilen kun oli kuuma, niin pidettiin parvekkeen ovea auki. Rimi keksi, että parvekkeen ulommaisten kulmien raoista näkee pihalle! Voi kytätä kaikkea! Totesin, että en halua tuolle semmoista tapaa, joten harrastin ääniavusteista keskeytystä á la Victoria Stilwell ja toimihan se Silleen, että ei tarvinnu kun ehkä parisenkymmentä kertaa olla sihisemässä ja taputtamassa olkkarin puolelta. Tänään ei ole tarvinut kokeilla homman tehoa, kun on ollut turhan tuulinen päivä mun mieleeni, mutta eilen illalla (ennen ukonilmaa) Rimi jäi ihan suosiolla partsin ovelle vaan istumaan, eikä mennyt kytikselle. Muutaman kerran tuo on meinannut kommentoida ulkoa kuuluvaan koiran haukuntaan, mutta aika helpolla se on jättänyt siihen puolikkaaseen urahdukseen. Isoin pois opetettava asia on “älkää jättäkö mua tänne, mä haluun mukaan, mä tuun mukaan, jätättekste mut nyt, mä haluun mukaan, mitä nyt tapahtuu”-vinkuna kun joku lähtee ovesta joko aikomuksenaan ottaa Rimi mukaan taikka ei, ja vastaava “nyt se meni eikä ottanu mua mukaan, mä halusin mukaan, tuleeko se ikinä takas vai hylkäskö se mut “-vitinä sitten kun ko. henkilö has left the building. guaaaaaaaaah. Annan tolle viikon aikaa sopeutua ja siinä ajassa on paras ruveta tajuamaan, että me asutaan täällä ja että maailma ei kaadu vaikka yksi lähtee ja toinen jää, ja että vikisemällä ja hermoja raastamalla ei edelleenkään saa koskaan yhtään mitään tapahtumaan. Isäntä povaa meille jo häätöä, mutta onneksi vikinää kestää ehkä maksimissaan minuutti. Voitte siis kuvitella eiliset konsertit, kun jatkuvasti joku ravasi sitä ja tätä kantamassa…

~ kirjoittanut lintulainen on Sunnuntai, 14/6/2009.