Pari hyvää päivää

Tähän asti olemme jättäneet Rimin aina yksin niin, että se on saanut ruuan kun olemme lähteneet. Päätimme nyt kokeilun ilosta irrottaa ruokinnat kokonaan yksinjäämisestä, ettei Rimille jäisi syöminen ”päälle”. Kolmatta päivää mennään ja onpa kiva tulla kotiin niin ettei tarvitse siivota!

Rimi on syönyt n. puolivuotiaasta enemmän tai vähemmän raakaruokaa, mutta ostimme nyt nappuloita, koska niistä tuo tuntuu helpommin saavan mahansa täyteen. Tuli todettua käytännössä vahingossa, että puoli kiloa frolickeja saa Rimin lihomaan vuorokaudessa, mutta puoli kiloa lihaa ja kasviksia jätti koiran aina nälkäiseksi. Vielä ei ole alkaneet korvat, silmät tai karva oireilla. Hieman harmittaa syöttää tylsiä ruskeita, pyöreitä, samankokoisia nappuloita, mutta Rimille kelpaa ruoka missä muodossa vain, kunhan syödäkseen saa.

Huomenna on ensimmäinen varsinainen treenikerta ohituskurssilla. En ole ohittanut toisia koiria samalla jalkakäytävällä tai polulla moneen aikaan, koska en halua että Rimi rähisee. En edes opetusmielessä tai testatakseni. Ajattelen että rähisemällä se oppii vain rähisemään lisää ja siksi en ole päässyt opetuksessa omin päin eteenpäin. Menemmekin ohituskurssille ennemmin minun takiani, jotta nimenomaan minä uskaltaisin kohdata toiset koirat… Hyvin hyvin jännittävää. Tiistaina jätimme tokoilut väliin, mutta ilmoitin vain ettemme tällä kertaa pääse, en puhunut keskeyttämisestä kuitenkaan mitään. Katsotaan jatkuuko positiivinen vire, ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

Mainokset

Koira-arkea

Facebookissa pyörii tällä hetkellä kaksi arkeen liittyvää haastetta, toinen kuvallinen ja toinen tarinamuodossa. Koska minua ei ole haastettu kumpaankaan, päätin kirjoittaa koira-arjestani tänne. Blogeissahan kirjoitetaan yleensä sanattomasta sopimuksesta vain mukavia ja kivoja asioita. Tästä eteenpäin tämän blogin löytää hakusanoilla ”koira repi keittiön roskiskaapin oven irti”, koska minä olisin kaivannut niillä hakusanoilla tiedon siitä, että jonkun muun koira on samanlainen kammotus.

Kun otin koiran viisi ja puoli vuotta sitten, ajattelin että koiran kanssa voi elää ihan normaalia elämää. Vanhemmillani oli ollut koira, useilla tutuilla, sukulaisilla ja kavereilla oli ollut koira, ja olin harkinnut koiran ottamista perin pohjin. Ei tarvitsisi miettiä asuntoa ja asumista koiran ja omaisuuden turvallisuuden kannalta pentuajan jälkeen. Koiran voisi ottaa mukaan oikeastaan mihin vain ja suurimman osan aikaa koiran omistaminen olisi mukavaa ja voisin kehua koirani tekemisiä ja ottaa koiran mielelläni puheeksi. Koiran kanssa eläminen ei rajoittaisi eikä stressaisi.

Olen lukenut välillä kirjoituksiani Rimin pentuajalta. Olen edelleen samaa mieltä kaikesta mitä kirjoitin. Rimin pentuaika oli helppo ja siinä missä tuttujen koira-arkeen kuului seinien ja huonekalujen syömistä, Rimi pahimmillaan taisi kaataa roskiksen kerran ja purra yhden kaiutinpiuhan poikki. Se oppi helposti sisäsiistiksi, kulki mukana kaupungilla, julkisissa liikennevälineissä, kavereilla käydessä mukana. Minulla oli paljon odotuksia koira-arjen tulevaisuutta kohtaan ja kirjoituksistani paistaa läpi tietynlainen toiveikkuus.

Aiemmin kertomani ongelmat ovat tulleet salakavalasti ja tuntuvat lisääntyvän koko ajan. Rimi osaa avata pakastimen oven ja laatikot, osaa avata korkeat kaapit ja myös päästä käsiksi roskiin. Ilmeisesti meillä asuu ruokarosvo, koska Rimi järjestelee itsensä suljettujen ovien ohi saadakseen syötävää. Työkaveri jo ehdotti, että sille pitäisi laittaa vain jatkuva, rajoittamaton ruokatarjoilu. Ikävä kyllä rakkine lihoo niin helposti, ettei sen voi antaa syödä jatkuvasti. Niinpä ostimme taaperolukoiksi tarkoitetut tarranauhasulkimet korkeisiin kaappeihin, ne testataan tänään ensimmäisen kerran kun Rimi jää elokuvan ajaksi yksin. Pakastin pysyy kiinni kun sen eteen siirretään tuoli, ainakin kunnes Rimi oppii siirtämään tuolin pois tieltä.

Eilen autosta otettaessa Rimin kierrokset olivat jälleen tapissa ja se repi melko uudesta takistani taskunsuun. Ei ole ensimmäinen takki, minkä Rimi on ”tuunannut” kuten nykyään tavataan sanoa. Veljen tyttöystävä sai päänsärkyä kun joutui kuuntelemaan Rimin huutamista autossa.

Olen ajatellut, että tokokurssi saa jäädä kesken. En ole itse sellaisessa mielentilassa koiran kanssa, että haluaisin opettaa sille seuraamista tai käskystä seisomista, kun päivittäinen elämä on jatkuvaa ongelmien välttelyä, hallintaa ja seurausten siivoamista. En nauti koiran omistamisesta. Viisi vuotta sitten ajattelin, että Rimi on ensimmäinen koirani. Tällä hetkellä luulen, että Rimi jää viimeiseksi, koska mitenkään ei voi tietää, etteikö seuraava koira olisi ihan yhtä hirveä, ja rasitus niin ihmissuhteille kuin omaisuudellekin. Tuntuu että kaikilla muilla on ”tosi kiva koira” ja ”sen kanssa on niin helppoa mennä joka paikkaan”, minäkin halusin sellaisen!

Rimi on ongelmakoira, osa 3: mitä jatkossa

On melko raskasta seurata, kun oma koira on ahdistunut niin, ettei siihen tunnu saavan mitään kontaktia eikä se reagoi edes omaan nimeensä tai ruokaan kun se stressaa. Kieli roikkuu maassa asti ja koira ei voi olla hetkeäkään paikoillaan. Siinä missä se hakeutuu turvaan kiipeämällä väkisin syliin, kun se pelkää ääniä ja ukkosta sisällä, se ulkona haluaa vain pois pois pois eikä etsi turvaa tutuista ihmisistä ollenkaan. 

Jos toimisi käskyttäminen, jos olisi mahdollista luoda joku rutiini, jolla Rimi pystyy hahmottamaan uuden paikan (tai sen uuden parkkipaikan, tai viime kädessä sen parkkipaikan jonka se on nähnyt jo kymmeniä kertoja), meillä ei olisi mitään ongelmaa. En väitä, etteikö tuonkokoinen koira aiheuta vaaraa kun se tulee väkisin syliin sisällä, mutta ulkona sen pakoreaktio on oikeasti vaarallinen. Vaaroja on monta: koira voi päästä hihnasta irti, joko kiemurrella irti pannasta tai niin, että hihna pääsee kädestäni. Voi olla, että koira vetää minut kumoon enkä voi muuta kuin raahautua perässä. Voi olla, että lähellä kulkee vieras sivullinen ihminen, jonka Rimi voi hypätä kumoon. Lisäksi Rimi voi päätyä auton alle, koska no, parkkipaikalla on hyvin yleistä, että autoja on myös liikkeessä eikä vain paikallaan.

Jos Rimiin saisi kontaktin kun sen ottaa autosta, ei olisi ongelmaa, mistä kirjoittaa blogiin. Jos mikä tahansa tottelevaisuuskuvio voitaisiin vetää hihasta, ei olisi sittenkään mitään kirjoitettavaa. Jos en vaatisi, että Rimi kulkee vetämättä autolta sisälle, ei olisi ongelmaa, koska silloin ei haittaisi, että se vetää paniikissa sata lasissa eikä tajua ympäristöstään mitään.

En tiedä, mitä tehdä. Olen nähnyt aika lailla kaikki televisio-ohjelmat, joissa käsitellään koirankoulutusta, enkä keksi, mikä kikka tai konsti kouluttajilla olisi sellainen, jolla Rimin aivosolut saa törmäilemään oikeassa järjestyksessä. Sehän pelkää tavallista elämää! En voi kuvitella, enää, että sen kanssa voisi käydä esimerkiksi tokokokeessa yhtään missään muualla kuin sillä hallilla, jossa tänä keväänä käymme kurssilla. Ajattelin, että tokoilusta se saa palikoita, joilla se voi korvata puuttuvan harkinnan ja toisille koirille luontaisen iloisen rennon käytöksen tilanteessa kuin tilanteessa. Tuntuu kuitenkin että minä saan kursseilta enemmän kuin Rimi. Meitä jopa kehuttiin viime kerralla.

En halua kuulla, että tilanne on toivoton ja on eläinrääkkäystä käydä Rimin kanssa yhtään missään muualla kuin kotona. Haluaisin, että yhteiselomme on mukavaa ja nautinnollista meille molemmille.

Rimi on ongelmakoira, osa 2: nykyaikaa

Autossa matkustaminen on Rimille ihan uutta. Meillä ei ollut autoa aiemmin käytössä eikä käytännössä mahdollisuutta opettaa Rimiä matkustamaan. 

Sain opetettua Rimin menemään häkkiin kun häkki on auton kyydissä. Siihen meni viikko ja itse häkissä oleminen on ehkä helpoin osa Rimin kanssa ajamista, vaikka se laulaa melkein koko matkan ja ainakin toistaiseksi jonkin verran koittaa päästä häkistä pois, mutta ei niin että koko auto heiluu. Kyytiin se menee oma-aloitteisesti, mutta ei missään nimessä vapaaehtoisesti eikä mielellään. 

Jo aikaisemmin olen huomannut, että esimerkiksi parkkipaikan ylittäminen on Rimille vaikeaa. Jos se muuten on kulkenut pitkän matkaa rauhallisesti ja vetämättä, ison alueen poikki käveleminen saa sen vetämään kieli pannan alla. No, arvaatte mihin ajomatka aina päättyy… 

Hyvin pian kävi niin, että autosta tuli Rimille turvapaikka. Autolla mennään aina johonkin, esimerkiksi koirakurssille halliin tai kaverin luokse kyläilemään kerrostaloasuntoon. Auton ja määränpään välissä on kuitenkin parkkipaikka. Rimi ei pysty käsittelemään tilannetta mitenkään. Se kerää älyttömät kierrokset heti kun pääsee häkistä ulos. Ei rauhoitu mitenkään päin. Koska en halua, että se vetää, emme pääse liikkeelle. Se voi välillä tulla sivulle, jolloin hihna on löysällä, jopa jonkin ajan kuluttua sen verran saada korvien väliin toimintaa että ottaa katsekontaktia. Silloin tietysti otan taas askelen eteenpäin, koska määränpäähän on pakko päästä joskus, ja koira sinkoaa välittömästi hihnan päähän ja sama kuvio toistuu uudestaan. 

Tällä hetkellä tilanne on se, että erityisesti vieraasta paikasta pois tullessa Rimi hyppää heti auton kyytiin kun takakontti avataan. Se haluaa ahdistavasta stressaavasta vieraasta ympäristöstä pois, ja auto on sen tuttu turvapaikka. Autossa matkustaminen johtaa sen käsityksen mukaan kuitenkin joka toinen kerta uuteen ahdistavaan paikkaan, joten se ei pysty rentoutumaan autossa, vaikka olisikin rauhallinen ja hiljaa. Tänään se ei tunnistanut kotiparkkipaikkaamme tutuksi paikaksi. 

Pari viikkoa sitten kävin kaverin ja hänen koiransa ”kanssa” ulkoilemassa pienen automatkan päässä vieraassa metsässä. Rimi ei koko kahden tunnin aikana paria poikkeusta lukuunottamatta hetkeksikään rauhoittunut, vaan sinkoili ja veti minkä vain pystyi. Jo tunnin jälkeen olin fyysisesti aivan poikki. Takaisin tullessa Rimillä oli tietenkin kiire päästä autoon, joten paluumatka oli samanlaista hirvitystä. Henkinen kantti kesti sen aikaa, että kaverini lähti kotiin ja jäimme Rimin kanssa kahden. 

Rimi on tyytyväisin ja rentoutunein kotona ja tutuilla (kodin lähellä) olevilla ulkoilureiteillä. Tämä eläin rakastaa rutiineja monissa muissakin asioissa, ja tuttu, muuttumaton ympäristö on sen käsitys normaalista elämästä. Vaikuttaa siltä, että muutoksista (eli äänistä ja vieraista paikoista) johtuvat käytösongelmat vain pahenevat ajan myötä ja stressin aiheuttajia ilmenee vain jatkuvasti lisää.

Rimi on ongelmakoira, osa 1: taustaa

Tähän asti tapahtunutta:

Rimi on otettu keskelle kaupunkia kerrostaloasuntoon viisi ja puoli vuotta sitten. Kuskattiin linja-autossa ja junassa ja käytiin eri paikoissa ja Rimi oppi helposti sisäsiistiksi ja myös jäämään yksin kotiin tosi hienosti.

Noin 10 kk ikäisenä Rimi muuttaa kanssamme lähiöön kerrostaloon metsän viereen. Mukavat ulkoilumaastot ja keskustan hälinään verrattuna on tosi rauhallista. Rimi alkaa pelätä ukkosta ja kesäisin ulkoa sisälle kuuluvia ääniä. Ulkona kaikki on hyvin, samoin talvella. Käymme koirakurssilla Hyvinkäällä ja junassa matkustaminen menee kerta kerralta huonompaan suuntaan.

Aika tasan kaksi vuotta sitten Rimi muutti kanssamme lähemmäs keskustaa vilkkaammalle seudulle isompaan asuntoon. Kesällä avoimista ikkunoista kantautuu sisälle kaikenlaisia normaaleja kaupunkielämän ääniä. Ukkosiakin on silloin tällöin. Jokainen kesä on edellistä pahempi Rimille. 

Muutama kuukausi sitten hankimme oman auton. Teetimme Rimille häkin auton takakonttiin. Ilmoittauduimme paikallisen yrityksen järjestämälle rally-toko-kurssille. Voin vihdoinkin harrastaa Rimin kanssa jotain, koska julkisilla ei ole päässyt koulutusmahdollisuuksien ääreen. Rimin kanssa julkisilla kulkeminen on myös jäänyt hyvin vähälle, koska koira haluaa jäädä joka ikisellä pysäkillä pois ja on sekä kovaääninen, eli kanssamatkustajia kohtaan kamalaa seuraa, että myös hyvin stressaantunut, eli itselleen hirvittävää seuraa.

Äänikammo ja kulkuvälineongelmat ilmenevät niin, että koko koira peittyy hilseeseen ja karvoja irtoaa pölisten ihan hetkessä. Lisäksi koira hakeutuu väkisin syliin, ja koska se painaa yli 40 kg, tilanne on hyvin hankala. Kesät koira viettää kylpyhuoneessa, koska sinne kuuluu vähiten ääniä, ja varsinkin öisin ukkosella oikein huomaa, miten sen silmät ns. seisovat päässä eikä se ymmärrä mistään mitään.

Rimi neljä-vee

Hip hurraa, tänään on Rimin synttärit! Herra koiraherra ja sisaruksensa muualla maassa täyttävät neljä vuotta tänään. Synttäripileitä ei järjestetty, mutta miehen eilen ottama söpöilykuva käy ihan hyvin tähän tunnelmaan. Kovin on harmaat turpakarvat, liekö luiden syönti hangannut värin pois?

Paaljon oonnneeeaa vaaaan!

Haloo maailma!

Näyttää siltä, että vaikka olen jättänyt tämän blogin oman onnensa nojaan hirmu pitkäksi aikaa, tuo guugle aina vain uusia kävijöitä ja kommentoijia. Tervetuloa! Jo vähän aikaa on ollut sellainen olo, että mikseipä Rimin tarinoita voisi jatkaakin. Tilannehan vain on ollut se, että ei ole erityisesti ollut mitään kerrottavaa tasaisesta arjesta, ja toisaalta taas (parina) viime kesänä arki Rimin kanssa oli välillä hermoja raastavaa, enkä halunnutkaan siitä ”avautua” julkisesti. Lyhytkin kirjoitustauko auttaa lykkäämään seuraavaa blogipostausta huomiseen tai ensi viikkoon, ja tässä sitä nyt ollaan..


Taidan siis vähitellen ryhtyä taas kirjoittamaan. Jonkin verran täytyy palata ajassa takaisin, koska blogin ideahan oli tallentaa Rimin elämää, ja nyt siinä on reilun vuoden kahden vuoden!!! mittainen aukko. Täytyy lukea vanhoja kirjoituksia läpi ja bloggaajan rehellisyydenkin nimissä täydentää aukkoja, jos niitä on jäänyt. Ihan oikeaa koira-arkea kun meillä eletään, niin ei pitäisi olla tarvetta jättää julkisivusyistä kertomatta huonoistakin hetkistä. Katsotaan, mitä tästä tulee!
Tässä tuore kuva aikamme legendasta todisteeksi siitä, että Rimi on vieläkin kuvioissa mukana. Kuvattava itse ei arvosta tilannetta, Rimi ei ole linssiluteutunut neljässä vuodessa, ja minun kuvaajantaidoillani oikea hetki ehtii aina mennä.