Pari hyvää päivää

Tähän asti olemme jättäneet Rimin aina yksin niin, että se on saanut ruuan kun olemme lähteneet. Päätimme nyt kokeilun ilosta irrottaa ruokinnat kokonaan yksinjäämisestä, ettei Rimille jäisi syöminen ”päälle”. Kolmatta päivää mennään ja onpa kiva tulla kotiin niin ettei tarvitse siivota!

Rimi on syönyt n. puolivuotiaasta enemmän tai vähemmän raakaruokaa, mutta ostimme nyt nappuloita, koska niistä tuo tuntuu helpommin saavan mahansa täyteen. Tuli todettua käytännössä vahingossa, että puoli kiloa frolickeja saa Rimin lihomaan vuorokaudessa, mutta puoli kiloa lihaa ja kasviksia jätti koiran aina nälkäiseksi. Vielä ei ole alkaneet korvat, silmät tai karva oireilla. Hieman harmittaa syöttää tylsiä ruskeita, pyöreitä, samankokoisia nappuloita, mutta Rimille kelpaa ruoka missä muodossa vain, kunhan syödäkseen saa.

Huomenna on ensimmäinen varsinainen treenikerta ohituskurssilla. En ole ohittanut toisia koiria samalla jalkakäytävällä tai polulla moneen aikaan, koska en halua että Rimi rähisee. En edes opetusmielessä tai testatakseni. Ajattelen että rähisemällä se oppii vain rähisemään lisää ja siksi en ole päässyt opetuksessa omin päin eteenpäin. Menemmekin ohituskurssille ennemmin minun takiani, jotta nimenomaan minä uskaltaisin kohdata toiset koirat… Hyvin hyvin jännittävää. Tiistaina jätimme tokoilut väliin, mutta ilmoitin vain ettemme tällä kertaa pääse, en puhunut keskeyttämisestä kuitenkaan mitään. Katsotaan jatkuuko positiivinen vire, ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

Koira-arkea

Facebookissa pyörii tällä hetkellä kaksi arkeen liittyvää haastetta, toinen kuvallinen ja toinen tarinamuodossa. Koska minua ei ole haastettu kumpaankaan, päätin kirjoittaa koira-arjestani tänne. Blogeissahan kirjoitetaan yleensä sanattomasta sopimuksesta vain mukavia ja kivoja asioita. Tästä eteenpäin tämän blogin löytää hakusanoilla ”koira repi keittiön roskiskaapin oven irti”, koska minä olisin kaivannut niillä hakusanoilla tiedon siitä, että jonkun muun koira on samanlainen kammotus.

Kun otin koiran viisi ja puoli vuotta sitten, ajattelin että koiran kanssa voi elää ihan normaalia elämää. Vanhemmillani oli ollut koira, useilla tutuilla, sukulaisilla ja kavereilla oli ollut koira, ja olin harkinnut koiran ottamista perin pohjin. Ei tarvitsisi miettiä asuntoa ja asumista koiran ja omaisuuden turvallisuuden kannalta pentuajan jälkeen. Koiran voisi ottaa mukaan oikeastaan mihin vain ja suurimman osan aikaa koiran omistaminen olisi mukavaa ja voisin kehua koirani tekemisiä ja ottaa koiran mielelläni puheeksi. Koiran kanssa eläminen ei rajoittaisi eikä stressaisi.

Olen lukenut välillä kirjoituksiani Rimin pentuajalta. Olen edelleen samaa mieltä kaikesta mitä kirjoitin. Rimin pentuaika oli helppo ja siinä missä tuttujen koira-arkeen kuului seinien ja huonekalujen syömistä, Rimi pahimmillaan taisi kaataa roskiksen kerran ja purra yhden kaiutinpiuhan poikki. Se oppi helposti sisäsiistiksi, kulki mukana kaupungilla, julkisissa liikennevälineissä, kavereilla käydessä mukana. Minulla oli paljon odotuksia koira-arjen tulevaisuutta kohtaan ja kirjoituksistani paistaa läpi tietynlainen toiveikkuus.

Aiemmin kertomani ongelmat ovat tulleet salakavalasti ja tuntuvat lisääntyvän koko ajan. Rimi osaa avata pakastimen oven ja laatikot, osaa avata korkeat kaapit ja myös päästä käsiksi roskiin. Ilmeisesti meillä asuu ruokarosvo, koska Rimi järjestelee itsensä suljettujen ovien ohi saadakseen syötävää. Työkaveri jo ehdotti, että sille pitäisi laittaa vain jatkuva, rajoittamaton ruokatarjoilu. Ikävä kyllä rakkine lihoo niin helposti, ettei sen voi antaa syödä jatkuvasti. Niinpä ostimme taaperolukoiksi tarkoitetut tarranauhasulkimet korkeisiin kaappeihin, ne testataan tänään ensimmäisen kerran kun Rimi jää elokuvan ajaksi yksin. Pakastin pysyy kiinni kun sen eteen siirretään tuoli, ainakin kunnes Rimi oppii siirtämään tuolin pois tieltä.

Eilen autosta otettaessa Rimin kierrokset olivat jälleen tapissa ja se repi melko uudesta takistani taskunsuun. Ei ole ensimmäinen takki, minkä Rimi on ”tuunannut” kuten nykyään tavataan sanoa. Veljen tyttöystävä sai päänsärkyä kun joutui kuuntelemaan Rimin huutamista autossa.

Olen ajatellut, että tokokurssi saa jäädä kesken. En ole itse sellaisessa mielentilassa koiran kanssa, että haluaisin opettaa sille seuraamista tai käskystä seisomista, kun päivittäinen elämä on jatkuvaa ongelmien välttelyä, hallintaa ja seurausten siivoamista. En nauti koiran omistamisesta. Viisi vuotta sitten ajattelin, että Rimi on ensimmäinen koirani. Tällä hetkellä luulen, että Rimi jää viimeiseksi, koska mitenkään ei voi tietää, etteikö seuraava koira olisi ihan yhtä hirveä, ja rasitus niin ihmissuhteille kuin omaisuudellekin. Tuntuu että kaikilla muilla on ”tosi kiva koira” ja ”sen kanssa on niin helppoa mennä joka paikkaan”, minäkin halusin sellaisen!

Rimi on ongelmakoira, osa 3: mitä jatkossa

On melko raskasta seurata, kun oma koira on ahdistunut niin, ettei siihen tunnu saavan mitään kontaktia eikä se reagoi edes omaan nimeensä tai ruokaan kun se stressaa. Kieli roikkuu maassa asti ja koira ei voi olla hetkeäkään paikoillaan. Siinä missä se hakeutuu turvaan kiipeämällä väkisin syliin, kun se pelkää ääniä ja ukkosta sisällä, se ulkona haluaa vain pois pois pois eikä etsi turvaa tutuista ihmisistä ollenkaan. 

Jos toimisi käskyttäminen, jos olisi mahdollista luoda joku rutiini, jolla Rimi pystyy hahmottamaan uuden paikan (tai sen uuden parkkipaikan, tai viime kädessä sen parkkipaikan jonka se on nähnyt jo kymmeniä kertoja), meillä ei olisi mitään ongelmaa. En väitä, etteikö tuonkokoinen koira aiheuta vaaraa kun se tulee väkisin syliin sisällä, mutta ulkona sen pakoreaktio on oikeasti vaarallinen. Vaaroja on monta: koira voi päästä hihnasta irti, joko kiemurrella irti pannasta tai niin, että hihna pääsee kädestäni. Voi olla, että koira vetää minut kumoon enkä voi muuta kuin raahautua perässä. Voi olla, että lähellä kulkee vieras sivullinen ihminen, jonka Rimi voi hypätä kumoon. Lisäksi Rimi voi päätyä auton alle, koska no, parkkipaikalla on hyvin yleistä, että autoja on myös liikkeessä eikä vain paikallaan.

Jos Rimiin saisi kontaktin kun sen ottaa autosta, ei olisi ongelmaa, mistä kirjoittaa blogiin. Jos mikä tahansa tottelevaisuuskuvio voitaisiin vetää hihasta, ei olisi sittenkään mitään kirjoitettavaa. Jos en vaatisi, että Rimi kulkee vetämättä autolta sisälle, ei olisi ongelmaa, koska silloin ei haittaisi, että se vetää paniikissa sata lasissa eikä tajua ympäristöstään mitään.

En tiedä, mitä tehdä. Olen nähnyt aika lailla kaikki televisio-ohjelmat, joissa käsitellään koirankoulutusta, enkä keksi, mikä kikka tai konsti kouluttajilla olisi sellainen, jolla Rimin aivosolut saa törmäilemään oikeassa järjestyksessä. Sehän pelkää tavallista elämää! En voi kuvitella, enää, että sen kanssa voisi käydä esimerkiksi tokokokeessa yhtään missään muualla kuin sillä hallilla, jossa tänä keväänä käymme kurssilla. Ajattelin, että tokoilusta se saa palikoita, joilla se voi korvata puuttuvan harkinnan ja toisille koirille luontaisen iloisen rennon käytöksen tilanteessa kuin tilanteessa. Tuntuu kuitenkin että minä saan kursseilta enemmän kuin Rimi. Meitä jopa kehuttiin viime kerralla.

En halua kuulla, että tilanne on toivoton ja on eläinrääkkäystä käydä Rimin kanssa yhtään missään muualla kuin kotona. Haluaisin, että yhteiselomme on mukavaa ja nautinnollista meille molemmille.

Rimi on ongelmakoira, osa 2: nykyaikaa

Autossa matkustaminen on Rimille ihan uutta. Meillä ei ollut autoa aiemmin käytössä eikä käytännössä mahdollisuutta opettaa Rimiä matkustamaan. 

Sain opetettua Rimin menemään häkkiin kun häkki on auton kyydissä. Siihen meni viikko ja itse häkissä oleminen on ehkä helpoin osa Rimin kanssa ajamista, vaikka se laulaa melkein koko matkan ja ainakin toistaiseksi jonkin verran koittaa päästä häkistä pois, mutta ei niin että koko auto heiluu. Kyytiin se menee oma-aloitteisesti, mutta ei missään nimessä vapaaehtoisesti eikä mielellään. 

Jo aikaisemmin olen huomannut, että esimerkiksi parkkipaikan ylittäminen on Rimille vaikeaa. Jos se muuten on kulkenut pitkän matkaa rauhallisesti ja vetämättä, ison alueen poikki käveleminen saa sen vetämään kieli pannan alla. No, arvaatte mihin ajomatka aina päättyy… 

Hyvin pian kävi niin, että autosta tuli Rimille turvapaikka. Autolla mennään aina johonkin, esimerkiksi koirakurssille halliin tai kaverin luokse kyläilemään kerrostaloasuntoon. Auton ja määränpään välissä on kuitenkin parkkipaikka. Rimi ei pysty käsittelemään tilannetta mitenkään. Se kerää älyttömät kierrokset heti kun pääsee häkistä ulos. Ei rauhoitu mitenkään päin. Koska en halua, että se vetää, emme pääse liikkeelle. Se voi välillä tulla sivulle, jolloin hihna on löysällä, jopa jonkin ajan kuluttua sen verran saada korvien väliin toimintaa että ottaa katsekontaktia. Silloin tietysti otan taas askelen eteenpäin, koska määränpäähän on pakko päästä joskus, ja koira sinkoaa välittömästi hihnan päähän ja sama kuvio toistuu uudestaan. 

Tällä hetkellä tilanne on se, että erityisesti vieraasta paikasta pois tullessa Rimi hyppää heti auton kyytiin kun takakontti avataan. Se haluaa ahdistavasta stressaavasta vieraasta ympäristöstä pois, ja auto on sen tuttu turvapaikka. Autossa matkustaminen johtaa sen käsityksen mukaan kuitenkin joka toinen kerta uuteen ahdistavaan paikkaan, joten se ei pysty rentoutumaan autossa, vaikka olisikin rauhallinen ja hiljaa. Tänään se ei tunnistanut kotiparkkipaikkaamme tutuksi paikaksi. 

Pari viikkoa sitten kävin kaverin ja hänen koiransa ”kanssa” ulkoilemassa pienen automatkan päässä vieraassa metsässä. Rimi ei koko kahden tunnin aikana paria poikkeusta lukuunottamatta hetkeksikään rauhoittunut, vaan sinkoili ja veti minkä vain pystyi. Jo tunnin jälkeen olin fyysisesti aivan poikki. Takaisin tullessa Rimillä oli tietenkin kiire päästä autoon, joten paluumatka oli samanlaista hirvitystä. Henkinen kantti kesti sen aikaa, että kaverini lähti kotiin ja jäimme Rimin kanssa kahden. 

Rimi on tyytyväisin ja rentoutunein kotona ja tutuilla (kodin lähellä) olevilla ulkoilureiteillä. Tämä eläin rakastaa rutiineja monissa muissakin asioissa, ja tuttu, muuttumaton ympäristö on sen käsitys normaalista elämästä. Vaikuttaa siltä, että muutoksista (eli äänistä ja vieraista paikoista) johtuvat käytösongelmat vain pahenevat ajan myötä ja stressin aiheuttajia ilmenee vain jatkuvasti lisää.

Rimi on ongelmakoira, osa 1: taustaa

Tähän asti tapahtunutta:

Rimi on otettu keskelle kaupunkia kerrostaloasuntoon viisi ja puoli vuotta sitten. Kuskattiin linja-autossa ja junassa ja käytiin eri paikoissa ja Rimi oppi helposti sisäsiistiksi ja myös jäämään yksin kotiin tosi hienosti.

Noin 10 kk ikäisenä Rimi muuttaa kanssamme lähiöön kerrostaloon metsän viereen. Mukavat ulkoilumaastot ja keskustan hälinään verrattuna on tosi rauhallista. Rimi alkaa pelätä ukkosta ja kesäisin ulkoa sisälle kuuluvia ääniä. Ulkona kaikki on hyvin, samoin talvella. Käymme koirakurssilla Hyvinkäällä ja junassa matkustaminen menee kerta kerralta huonompaan suuntaan.

Aika tasan kaksi vuotta sitten Rimi muutti kanssamme lähemmäs keskustaa vilkkaammalle seudulle isompaan asuntoon. Kesällä avoimista ikkunoista kantautuu sisälle kaikenlaisia normaaleja kaupunkielämän ääniä. Ukkosiakin on silloin tällöin. Jokainen kesä on edellistä pahempi Rimille. 

Muutama kuukausi sitten hankimme oman auton. Teetimme Rimille häkin auton takakonttiin. Ilmoittauduimme paikallisen yrityksen järjestämälle rally-toko-kurssille. Voin vihdoinkin harrastaa Rimin kanssa jotain, koska julkisilla ei ole päässyt koulutusmahdollisuuksien ääreen. Rimin kanssa julkisilla kulkeminen on myös jäänyt hyvin vähälle, koska koira haluaa jäädä joka ikisellä pysäkillä pois ja on sekä kovaääninen, eli kanssamatkustajia kohtaan kamalaa seuraa, että myös hyvin stressaantunut, eli itselleen hirvittävää seuraa.

Äänikammo ja kulkuvälineongelmat ilmenevät niin, että koko koira peittyy hilseeseen ja karvoja irtoaa pölisten ihan hetkessä. Lisäksi koira hakeutuu väkisin syliin, ja koska se painaa yli 40 kg, tilanne on hyvin hankala. Kesät koira viettää kylpyhuoneessa, koska sinne kuuluu vähiten ääniä, ja varsinkin öisin ukkosella oikein huomaa, miten sen silmät ns. seisovat päässä eikä se ymmärrä mistään mitään.

Rimi neljä-vee

Hip hurraa, tänään on Rimin synttärit! Herra koiraherra ja sisaruksensa muualla maassa täyttävät neljä vuotta tänään. Synttäripileitä ei järjestetty, mutta miehen eilen ottama söpöilykuva käy ihan hyvin tähän tunnelmaan. Kovin on harmaat turpakarvat, liekö luiden syönti hangannut värin pois?

Paaljon oonnneeeaa vaaaan!

Haloo maailma!

Näyttää siltä, että vaikka olen jättänyt tämän blogin oman onnensa nojaan hirmu pitkäksi aikaa, tuo guugle aina vain uusia kävijöitä ja kommentoijia. Tervetuloa! Jo vähän aikaa on ollut sellainen olo, että mikseipä Rimin tarinoita voisi jatkaakin. Tilannehan vain on ollut se, että ei ole erityisesti ollut mitään kerrottavaa tasaisesta arjesta, ja toisaalta taas (parina) viime kesänä arki Rimin kanssa oli välillä hermoja raastavaa, enkä halunnutkaan siitä ”avautua” julkisesti. Lyhytkin kirjoitustauko auttaa lykkäämään seuraavaa blogipostausta huomiseen tai ensi viikkoon, ja tässä sitä nyt ollaan..


Taidan siis vähitellen ryhtyä taas kirjoittamaan. Jonkin verran täytyy palata ajassa takaisin, koska blogin ideahan oli tallentaa Rimin elämää, ja nyt siinä on reilun vuoden kahden vuoden!!! mittainen aukko. Täytyy lukea vanhoja kirjoituksia läpi ja bloggaajan rehellisyydenkin nimissä täydentää aukkoja, jos niitä on jäänyt. Ihan oikeaa koira-arkea kun meillä eletään, niin ei pitäisi olla tarvetta jättää julkisivusyistä kertomatta huonoistakin hetkistä. Katsotaan, mitä tästä tulee!
Tässä tuore kuva aikamme legendasta todisteeksi siitä, että Rimi on vieläkin kuvioissa mukana. Kuvattava itse ei arvosta tilannetta, Rimi ei ole linssiluteutunut neljässä vuodessa, ja minun kuvaajantaidoillani oikea hetki ehtii aina mennä.

Aaltoja, aaltoja!

Lyhkäsesti vaan ajattelin infota, että Rimi tarjosi äsken rauhallista käytöstä, kun halusi ruokaa! \o/ Sillä on yhdenlainen makuuasento leuka tassun päällä, mitä se usein käyttää ulos lähtiessä kun ei vaan muuten pysy nahoissaan, ja nyt se tuli makoilemaan sillain tohon viereen ja mulkoili mua kulmiensa alta :D Ootin luonnollisestikin jokusen minuutin ennen kun taivuin, ettei nyt ihan vaan maahanmenoja roiskimalla täällä saa iltasapuskaa.

Tietysti eka kerta _on_ vaan vahinko, mutta toi on ilman muuta semmoista, mitä minä haluan vahvistaa. Kuka voi syyttää koiraa kerjäämisestä, jos se kerjätessään makaa rauhassa paikoillaan? Huomenna tassunkäyttäminen on varmaan hirveempää kun eilen, mutta kyllä tää yksi kerta vaan nyt on kertomisen arvonen.

Rimi-murkku

Vieläkö 1½ lukijaani muistavat Terrieri.netin koirakoulun? Koulutustilojen vuokrasopimus päättyi toukokuun lopussa, ja minua ja Rimiä opettanut Sari pisti oman koirakoulun pystyyn Mäntsälään. Tällä tietoa näyttää siltä, että Rimin kanssa ei ihan heti ehditä sinne käymään, mutta Koirakoulu Välkky on kuitenkin semmoinen paikka, jonne kannattaa suunnata, jos ajatukset ovat vähääkään samoille urille päin kun mitä minulla on koiran kanssa olemisesta.

———————————-

Hellepäivät ei ole sen paremmin mun kuin Riminkään suosikkikelejä. On liian kuuma niin ulkona kuin sisälläkin, onneksi illalla viilenee kun ilta-aurinko kääntyy paistamasta sisälle kämppään. Aamulla on liian kuuma jo aikaisin. Elukka tuntuu läkähtyvän heti miten kun ulos päästään, vaikkakin se on jonkun verran nyt tottunut kuumuuteen. On mahdollisuuksien mukaan tehty pitemmät lenkit viileempänä hetkenä tai ainakin yritetty valkata varjosempia reittejä. Kieltämättä on kiva, että aika suuren osan lenkeistä koira melkeen laahustaa kun ei vaan kuumuudessa viitsi kohkata edellä :)

Kun on riittävän kuuma, Rimi alkaa ikään kuin hyppiä seinille sisällä. Mahdolliset syyt ovat kuumuus (erittäin todennäköinen) ja ulkoa kuuluva lasten mekastus (varsinkin viikonloppuisin jat-ku-vaa), ja kun tuo välillä kieltäytyy oleskelemasta olohuoneessa (aamupäivästä ja alkuiltapäivästä kuitenkin kämpän viilein huone!) niin on mietitty myös sitä, että olisiko se jotenkin päättänyt, että avoinainen parvekkeenovi on yhdistynyt esimerkiksi ukkoseen. Kun tuo osaisi puhua, niin oltaisiin fiksumpia.

Epämääräisen käytöksen ilmaantumista on mahdotonta ennustaa, koska se ei ole säännöllistä, ja yhdistäväksi tekijäksi on tähän mennessä bongattu kirkkaat kuumat päivät. Yksin ollessaanhan elukka on makkarissa, ja ikkunan pimennysverho vedetään alas, koska se ensinnäkin pimentää huoneen ja toisekseen blokannee jonkun verran kuumuuttakin, kun verhon ulkopuoli on jotain heijastavaa materiaalia. Jäljistä eli niiden puutteesta on päätelty, että makkarissa tyyppi on noinakin päivinä rauhallisesti, todennäköisesti vain nukkuu. Tämän viikon perusteella tuntuu, että tuo sekopääkäyttäytyminen on vähentynyt kesän kuluessa, eli joko Rimi on edes vähän oppinut sietämään käytöksen aiheuttavia tekijöitä, eikä niin helposti jaksa seota, tai sekopääkäyttäytyminen ei ole johtanut yhtään mihinkään, joten se on vaimentunut vaikkakaan tuskin sammunut (se saadaan tietää ensi kesänä varmaankin). Kuumia kirkkaita päiviä kun on ollut enemmän kuin laki sallii.

En-tuu-olkkariin-vaan-kiipeän-kenkätelineen-päälle-istumaan-käyttäytymisen lisäksi, todennäköisesti kuitenkin siitä riippumatta, Rimi on ruvennut kiipeämään syliin kun se haluaa jotain. Jos en istu, se hyppää vasten, jos istun lattialla, se kävelee päälle. Isäntä saa olla rauhassa, minä olen kohde vaikka isäntä olisikin kotona. Käytöstä ilmenee ruoka-aikojen ja iltalenkin tienoilla, ja ruuan ja lenkin jälkeen elukka on kun ei oliskaan. En siis usko meneväni kovinkaan pahasti mettään kun olen yhdistellyt seuraavat asiat:

  • ruoka ja lenkki on molemmat minun takanani, isäntä harrastaa näitä vain harvoin jos en ole itse sopivaan aikaan kotona
  • käytöksen aikataulu täsmää, vaikkakin Rimin päivärytmi pidetään tahallaan epäsäännöllisenä, koska meidänkin päivärytmimme sitä on – asiat tapahtuvat kuitenkin tietyssä järjestyksessä kellosta riippumatta
  • käytös ilmaantuu aina ennen, siitä ei ole merkkiäkään jälkeen
  • käytös on muistikuvieni mukaan alkanut olla häiritsevää hiljattain, joten käytös siis on voimistunut vähitellen (vaikkakin nopeasti) eikä alkanut yllättäin häiritsevimmältä tasolta

Yhteenlaskun lopputulos on opittu käytös. Tietenkin se on pakko leimata murkkuiluksi, rajojen kokeiluksi jne jne jne kun koira nyt vaan on siinä iässä, ja tietysti onkin ehkä niin, että kahden vuoden päästä Rimi ei ehkä olisi vaivautunut opettelemaankaan moista. Murkkuilu ei kuitenkaan ole tässä matikkatehtävässä semmoinen muuttuja, johon voisi suoranaisesti puuttua (jos tähän vaikuttaa fyysinen/henkinen murrosikä niin se ei mene ohi kuin ajan kanssa), joten murkkuilkoon koira rauhassa kunhan käyttäytyy vähän asiallisemmin.

Yksi ongelma tuossa tassujen käytössä on se, että mulla palaa siihen pinna alta aikayksikön. Sekä koiran että mun kannaltani on siinä tilanteessa pakko hommata fyysistä etäisyyttä ja mielellään koira pois mun silmistäni, että rauhotun. Rimin kanssa ei saa riehumalla aikaiseksi yhtään mitään, enkä mä toimi järkevästi jos annan tunteideni  päättää mitä teen. Siinä kohtaa vaan yksinkertasesti otetaan aikalisä, ja kun se nyt on niin että tässä talossa pistetään koira pois ihmisen tieltä eikä toisin päin, niin Rimi menee makkariin kunnes musta tuntuu siltä, että homma pysyy hanskassa. Harjoittelun myötä siihen ei mene kauan, ja ihan pikkiriikkisen alkaa jo näyttää siltä, että Rimi yhdistää eristämisen tohon tassuilla temppuiluun. Palaute tulee aivan liian myöhään ja toistoja tulee aivan liian vähän siihen nähden, että se oppisi esim. päivässä, mutta kun päivästä toiseen tapahtumat toistuu tietyssä järjestyksessä, niin se koira kyllä oppii, vaikkakin hitaasti. Mulla ei ole mitään intoa yrittää saada näitä tilanteita aikaan opetusmielessä tai muutenkaan, pikemminkin pyrin ennalta ehkäsemään koko homman. Tassujen käytön seuraus on kuitenkin aina ja poikkeuksetta ei-ruokaa / ei-lenkkiä Rimin todnäk tavoitteleman kyllä-ruokaa / kyllä-lenkkiä sijaan.

Tommonen pelleily on mitä todennäkösimmin lähteny siitä, että ihan aluksi Rimi on vaan tullut lähelle ja aatellut, että nyt olisi kiva saada ruokaa (esimerkiksi) ja minä oon samaan aikaan aatellu, että nyt voisi Rimille antaa ruokaa. Olen siis palkannut sen jostain mitä en ole edes ymmärtänyt sen tekevän. Tän vois kuvitella käyneen muutaman kerran. Jonain kertana se lähelle tuleminen ei sitten oo toiminu, ja Rimi on esimerkiksi tökännyt kuonolla tai tassulla, ja taas oon sitten antanut ruokaa kun en ole tajunnut missä mennään. Jossain kohtaa, nyt nopeammin, tökkäys on lakannut toimimasta, joten Rimi on keksinyt jotain muuta, joka taas on toiminut, ja viikonloppuna se oli sitten siinä pisteessä, että tekee toiveensa hyvin tiettäväksi, kun ei hienovarasemmat vihjeet riitä. Siitä kaks päivää tajusin vihdoin (fiksu koira + tyhmä emäntä = paljon palaneita hermoja :D) tehdä tuon yllä esittelemäni yhteenlaskun, ja rupesin muuttamaan tota ketjua.

Pyrin tietoisesti siihen, että jos on aika lähteä ulos tai aika antaa koiralle ruokaa, koiran täytyy olla rauhallinen kun ryhdyn näitä valmistelemaan. Tassuja käyttämällä päätyy poikkeuksetta makkariin, ja sieltä pääsee pois sitten kun minä päätän. Sen jälkeen katsotaan uudestaan, josko koira käyttäytyisi rauhallisesti, ja jos niin on, se ”saa mitä haluaa” mutta jos taas tassujen käyttö on Rimin mielestä todennäköisemmin toimiva vaihtoehto, se päätyy taas makkarin puolelle. Tähän mennessä on kolme kertaa ollut suurin määrä, mitä yhden tekemisen yhteydessä on tarvinut makkarikuviota toistaa, ja suunta on vähenemään päin. Paitsi tietysti näin hyvin lähimenneisyydessä kannattanutta käytöstä voi aina kokeilla ikään kuin huvikseen.

Jokos romaani olisi riittävän pitkä? :)

Tommy Wirénin luennolta terkkuja

Mooh! Sori ny kun en ole kirjottanu. Tänä keväänä on ollu huomattavan intensiivinen opiskelujakso, ja kaikki kirjotus- ja ajatteluenergia on ollut ihan muualla kun bloggaamisessa. En lupaa parannusta vieläkään, mutta voin ees välillä tulla teittiä moikkaamaan – jostain syystä tänne ainakin Guuglen kautta jokunenkin per päivä päätyy.

Olin Tommy Wiréniä kuuntelemassa Heiluva Häntässä Helsingissä tänään koko päivän. Kuuden tunnin istumaurakka kulu sukkelaan, kun korvilla oli mielenkiintosta tekemistä. Seuraa sekavaa sepustusta, josta tuskin on kellekään mitään hyötyä.

En oikein tiedä, mitä luennosta pitäisi kertoa. Tommy kävi läpi koiran käyttäytymisen, oppimisen ja kouluttamisen perusperiaatteita, eikä kellekään ole yllätys, että ne periaatteet pohjaa Skinneriin ja Pavloviin plus Baileyhin ja pariin muuhun jotka on tehny sitten kahen ensinmainitun tutkimuksista käytännön koirankoulutusta.

Oma kuvani Wirénistä oli aika olematon, oon nähny muutaman jakson Hienosti hihnassaa ja tiesin noista viranomaispuolen konsultoinneista, mutta itse tyypistä tai ajatuksistaan ei mitään kunnollista käsitystä. Aika pian luennon aluksi totesin, että ei ollut turha reissu, ja luennon lopuksi olin edelleen samaa mieltä. Se on aika hyvin. En hehkuta kun ei oikein ole tapana, mutta siinä vaikuttais olevan tyyppi, joka ensinnäkin tietää mistä puhuu, ja toisekseen osaa esittää tietonsa niin, että muutkin ymmärtää. Jos kaikki operantisti kouluttavat ja sitä tyyliä ajavat olis wireeneitä, niin ei paljon kukkahattuja huudeltas. Ehkäpä se tiivistää hyvin.

Itse asiassa luennolla ei tullu mulle kauheesti uutta, ja monia Wirénin kanssa samantyyppisiä ajatuksia on mun mielestä mm. lempparikirjassani When Pigs Fly. Sillä tavalla ajatuksia herättäviä juttuja, että mulle tuli pari kertaa semmonen ”no mähän olen tota mieltä mutta miksen oo ajatellu sitä ennen” -jännäfiilis. Tykkäsin erityisesti yltiöpäisen sosiaalistamisen kyseenalaistamisesta ja siedättämisen tarpeellisuuden korostamisesta. Meillä on Rimin kanssa paljon tehtävää siedättämisessä, joka siis on sitä, että koira oppii olemaan koiriksi vaikka ympäristössä olisi kaikkea kivaa ja mielenkiintoista.

Sitten mä rupesin harkitsemaan Rimille kuonopantaa ihan tosissani. Paikalla oli demokoira, omasta näkökulmastaan syömässä luuta, Wirenin näkökulmasta siedättymässä ihmismassaan ja yleisön näkökulmasta herättämässä ooh- ja aah-huudahduksia. Eniweis, rotikkapojalla (komea kun mikä) oli Hollolan Nahkapajan tekemä kuonopanta, joka näytti semmoselta peliltä, että viittisin omallekin elukalleni päähän pistää. Tokikin luennolla painotettiin, että koulutuksessa pitää käyttää niin vähän apuvälineitä kun mahdollista, eikä apuvälineet yksinään kouluta koiraa, mutta että jos välineitä tarvii niin niitä sitten pitää opetella käyttämään.

Mulla on joltisenkinmoinen psykologinen este talutella isoa mustaa sakemanniksi tunnistettavahkoa koiraa kuonopannassa, koska ei tavan tallaajat tajua, ettei se ole kuonokoppa tai että koira ei ole vihainen, tai mitään. Mutta tässä talossa asuu ihmisiä, jotka pelkää koiria jo valmiiksi, joten mä en ainakaan pahenna kovin monen tilannetta. Melkein Tommyn sanoin iso musta hanskassa oleva koira on paljon vähemmän pelottava. Eikä kuonopantaa tarttis aina käyttää, siitä on todellakin tarkotus päästä jossain vaiheessa eroon. Mutta siitä olis hyötyä mulle ihan vain siksi, että tua kuitenkin on sen 40kg ja jos se päättää että nyt mennään ni mä en sille paljon pelkästään valjaissa kiinni olevan taluttimen kanssa voi. Päällimmäisenä tavotteena ois helpottaa ohituksia. Voihan käydä niin, että kuonopannan kanssa tulee järkevämmin opetettua tota elukkaa, ja tulokset ei sitten johdukaan pannasta.

Oli hyvä luento.