Aiemmat ja tulevat postaukset Terrieri.netin käytöskursseilusta löytyvät helpoimmin valitsemalla sivupalkin aiheet-alasvetovalikosta “terrieri.net”.
Kahden viikon sairastelun jälkeen päästiin taas kurssille. Viime viikon kerta jäi väliin, kun noro tuli yllättäin kylään, ja pari päivää elämänpiirini koostui kahdesta huoneesta. Rimi ystävällisesti nukkui mun seuranani, ja toipumisen jälkeen oli ihan mielettömän hauskaa ja piristävää lähteä liikunnanpuutteeseen sekoavan koiran kanssa ulos. Kyllähän tuo muutamankin päivän pärjää vähemmällä huomiolla & ulkoilulla, eikä hypi sisällä seinille, mutta kyllä sen sitten ulkona näkee saman tien kun tuo tajuaa, että mamman vauhti lähenee normaalia nopeutta.
Oltiin taas Rimin kanssa kahdestaan, joten tältäkään kerralta ei ole kuvia. Ei eksytty \o/ Muut kurssilaiset eivät päässeet paikalle, muuten olisi varmaan päästy reenaamaan toisen koiran kanssa yhdessä. Meidän kannalta oli kuitenkin tässä vaiheessa hyvä, että ohjelma meni uusiksi, koska päästiin tekemään hihnakäytökselle jotain.
Blogiani seuranneet varmaan muistavatkin, että Rimi periaatteessa osaa kävellä ihan nätisti hihnassa, se ei vedä, vaan se sinkoilee, ja erityisesti alkumatkasta mennä kaahottaa vaan. Mä en ole kovin pitkäpinnainen ja kun mun mielestä Rimin pitäisi osata kulkea hihnassa, kun pienestä asti on kiinnitetty huomiota vetämättömyyteen. Useammin kun harvemmin varsinkin nyt, kun olin pitkään kipeänä, pelkästään ärsytti lähteä tuon kanssa pihalle ja lenkin jälkeen oli aina epäonnistunut olo. Seuraavan lenkin (tai toipilaspäivinä lähinnä lenkinpoikasen) kohdalla mieli oli valmiiksi musta ja odotin pahinta ja meni entistäkin huonommin.
Sari ehdotti, että olisi lähdetty saman tien ulos opettelemaan, mutta halusin kuivaharjoitella sisällä, missä Rimi on rauhallisempi ja ehdin itsekin keskittyä oppimiseen, eikä tarvitse stressaantua koirasta niin paljon. Arvatkaa, miten Rimille opetetaan hihnakäytöstä? Tää on niin hyvä juttu, oikeasti. Nimittäin otetaan koira hihnaan, hihna käteen, naksutin samaan käteen hihnan kanssa (mä tykkään pitää niin, että hihna menee mun edestä oikeaan käteen, tapa josta pitänee opetella pois joskus viiden kuuden vuoden päästä kun ollaan BH-koekunnossa) ja vapaaseen käteen / taskuun nameja. Sitten kiinnitetään koiran huomio ja lähdetään liikkeelle ja naksautetaan kun koira käyttäytyy järkevästi. Heti, kun elukka kiinnostuu jostain muusta, kiinnitetään sen huomio uudelleen ja jatketaan samaa, kunnes koira kulkee siinä ja sillä tavalla kuin pitääkin. Saadaan käytös aikaan ja pidetään sitä yllä.
Luitte oikein. Ei tarvittu mitään poppas-, keppos- eikä vippaskonsteja. Sillä mennään millä on ennenkin menty, mutta eroja entiseen on aika monta:
- suunnitelma. Kun on päässä kuva siitä, mitä koiran halutaan tekevän, on helpompi kertoa sille, kun se tekee oikein.
- pitkäjänteisyys. Naksutinta ei oteta lenkille mukaan vain silloin tällöin kun päätetään, että nyt on mamma hyvällä tuulella ja lenkillä menee hyvin tai pistetään menemään hyvin. Joka ikinen lenkki on oppimista varten.
- tavoitteellisuus. Tiedetään, mikä on toivottu lopputulos, ja tehdään töitä sen eteen.
- tuloksista voi nauttia saman tien, vaikka itse käytös ei olekaan varma ja vakaa, eikä homma ole ohi.
Erityisen iloinen olen siitä, että mun päässäni oleva kuva rauhallisesti hihna löysällä haistellen kulkevasta koirasta ei olekaan epärealistinen. Me on menty jo kolme päivää sillä systeemillä! Musta on kiva lähteä Rimin kanssa ulos. Ensinnäkin mulla on keino hallita sitä elukkaa, ja toisekseen mä tiedän, että se pystyy siihen. Mun käsi ei ole ollut vaarassa irrota kertaakaan, mun ei ole tarvinut jarruttaa koiran menoa (paitsi jos on rähjätty lumipenkan takaa yllättäen ilmestyvälle pikkiriikkiselle chihuahualle), mä olen hermostunu ehkä yhden ainoan kerran ja sekin meni tosi äkkiä ohi (ja johtui rähjäämisestä) ja ja ja…
Huomionkiinnitystä lukuunottamatta tässä ei tarvitte puhua koiralle ollenkaan, ei tarvita jatkuvaa käskyttämistä. Kun tyyppi tekee oikein, se palkitaan, jollon se tekee todennäkösemmin oikein uudestaan.
Kurssilla tehtiin äärettömän hyödyllistä harjotusta. Sari näytti Rimille pehmolelua, ja mun piti päästä Rimin kanssa kävelemään Sarin ohi hihna löysällä. Rimille opetettiin, että vaikka se kovasti haluaa jotain (ja sehän halusi. Sille on opetettu kotona, että lelun saa lentämään kun istuu ja kattelee silmiin), siitä voi luopua kokonaan jos mamma niin haluaa. Rimi ei missään vaiheessa saanu lelua itelleen, mutta koska se kuvitteli että jollain sen kuitenkin saa, sitä pysty käyttämään negatiivisena rangaistuksena: jos Rimi ei luopunut lelusta kun pyysin, lelu katosi Sarin selän taakse. Tietenkin kun Rimi luopu lelusta, naksautin ja namitin.
Rimi vaikuttaa suhtautuvan rauhallisemmin jopa siihen haisteluun, joka alkujaan oli koko sinkoilun syy. Se malttaa ihan eri tavalla tutkailla tienpieliä ja se jotenkin on jo vähäsen tajunnu, että ne hajut saa vielä nenään vaikka niitten luo ei juokse tuhatta ja sataa.
Parasta tässä on se, että kävi ilmi, ettei tarvi hmm… vaihtaa koulutusmenetelmää hihnassa kulkemisen osalta. Naksuttimesta on tähänkin. Tuntuu vaan niin typerältä, että mä en ole tehny näin aiemmin, miksen ole tajunnu? Turhaan kärvistelly ja kironnu jo muutaman kuukauden, ja sitten ratkasu on näin helppo. Semmonen, mikä sopii sekä mulle että Rimille.
Eikä tää nyt kolmessa päivässä ole parannettu asia. Käytös kerkes muotoutua sanoisinko siitä asti ainakin, kun tänne muutettiin, se on semmoset kaheksan kuukautta. Uuden käytösmallin vakiinnuttaminen kestää, kestää ja kestää. Onneksi harjoitustilanteita ei tarvitse erikseen järjestää.
Anteeksi nyt kun tunteilen, mutta mä olin jo vähän luopunu toivosta, että ihan lähiaikoina voisin kirjottaa Rimin ulkoiluista näin positiivisesti.
Erakon blogi 