Pari hyvää päivää

Tähän asti olemme jättäneet Rimin aina yksin niin, että se on saanut ruuan kun olemme lähteneet. Päätimme nyt kokeilun ilosta irrottaa ruokinnat kokonaan yksinjäämisestä, ettei Rimille jäisi syöminen ”päälle”. Kolmatta päivää mennään ja onpa kiva tulla kotiin niin ettei tarvitse siivota!

Rimi on syönyt n. puolivuotiaasta enemmän tai vähemmän raakaruokaa, mutta ostimme nyt nappuloita, koska niistä tuo tuntuu helpommin saavan mahansa täyteen. Tuli todettua käytännössä vahingossa, että puoli kiloa frolickeja saa Rimin lihomaan vuorokaudessa, mutta puoli kiloa lihaa ja kasviksia jätti koiran aina nälkäiseksi. Vielä ei ole alkaneet korvat, silmät tai karva oireilla. Hieman harmittaa syöttää tylsiä ruskeita, pyöreitä, samankokoisia nappuloita, mutta Rimille kelpaa ruoka missä muodossa vain, kunhan syödäkseen saa.

Huomenna on ensimmäinen varsinainen treenikerta ohituskurssilla. En ole ohittanut toisia koiria samalla jalkakäytävällä tai polulla moneen aikaan, koska en halua että Rimi rähisee. En edes opetusmielessä tai testatakseni. Ajattelen että rähisemällä se oppii vain rähisemään lisää ja siksi en ole päässyt opetuksessa omin päin eteenpäin. Menemmekin ohituskurssille ennemmin minun takiani, jotta nimenomaan minä uskaltaisin kohdata toiset koirat… Hyvin hyvin jännittävää. Tiistaina jätimme tokoilut väliin, mutta ilmoitin vain ettemme tällä kertaa pääse, en puhunut keskeyttämisestä kuitenkaan mitään. Katsotaan jatkuuko positiivinen vire, ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

Advertisement

Koira-arkea

Facebookissa pyörii tällä hetkellä kaksi arkeen liittyvää haastetta, toinen kuvallinen ja toinen tarinamuodossa. Koska minua ei ole haastettu kumpaankaan, päätin kirjoittaa koira-arjestani tänne. Blogeissahan kirjoitetaan yleensä sanattomasta sopimuksesta vain mukavia ja kivoja asioita. Tästä eteenpäin tämän blogin löytää hakusanoilla ”koira repi keittiön roskiskaapin oven irti”, koska minä olisin kaivannut niillä hakusanoilla tiedon siitä, että jonkun muun koira on samanlainen kammotus.

Kun otin koiran viisi ja puoli vuotta sitten, ajattelin että koiran kanssa voi elää ihan normaalia elämää. Vanhemmillani oli ollut koira, useilla tutuilla, sukulaisilla ja kavereilla oli ollut koira, ja olin harkinnut koiran ottamista perin pohjin. Ei tarvitsisi miettiä asuntoa ja asumista koiran ja omaisuuden turvallisuuden kannalta pentuajan jälkeen. Koiran voisi ottaa mukaan oikeastaan mihin vain ja suurimman osan aikaa koiran omistaminen olisi mukavaa ja voisin kehua koirani tekemisiä ja ottaa koiran mielelläni puheeksi. Koiran kanssa eläminen ei rajoittaisi eikä stressaisi.

Olen lukenut välillä kirjoituksiani Rimin pentuajalta. Olen edelleen samaa mieltä kaikesta mitä kirjoitin. Rimin pentuaika oli helppo ja siinä missä tuttujen koira-arkeen kuului seinien ja huonekalujen syömistä, Rimi pahimmillaan taisi kaataa roskiksen kerran ja purra yhden kaiutinpiuhan poikki. Se oppi helposti sisäsiistiksi, kulki mukana kaupungilla, julkisissa liikennevälineissä, kavereilla käydessä mukana. Minulla oli paljon odotuksia koira-arjen tulevaisuutta kohtaan ja kirjoituksistani paistaa läpi tietynlainen toiveikkuus.

Aiemmin kertomani ongelmat ovat tulleet salakavalasti ja tuntuvat lisääntyvän koko ajan. Rimi osaa avata pakastimen oven ja laatikot, osaa avata korkeat kaapit ja myös päästä käsiksi roskiin. Ilmeisesti meillä asuu ruokarosvo, koska Rimi järjestelee itsensä suljettujen ovien ohi saadakseen syötävää. Työkaveri jo ehdotti, että sille pitäisi laittaa vain jatkuva, rajoittamaton ruokatarjoilu. Ikävä kyllä rakkine lihoo niin helposti, ettei sen voi antaa syödä jatkuvasti. Niinpä ostimme taaperolukoiksi tarkoitetut tarranauhasulkimet korkeisiin kaappeihin, ne testataan tänään ensimmäisen kerran kun Rimi jää elokuvan ajaksi yksin. Pakastin pysyy kiinni kun sen eteen siirretään tuoli, ainakin kunnes Rimi oppii siirtämään tuolin pois tieltä.

Eilen autosta otettaessa Rimin kierrokset olivat jälleen tapissa ja se repi melko uudesta takistani taskunsuun. Ei ole ensimmäinen takki, minkä Rimi on ”tuunannut” kuten nykyään tavataan sanoa. Veljen tyttöystävä sai päänsärkyä kun joutui kuuntelemaan Rimin huutamista autossa.

Olen ajatellut, että tokokurssi saa jäädä kesken. En ole itse sellaisessa mielentilassa koiran kanssa, että haluaisin opettaa sille seuraamista tai käskystä seisomista, kun päivittäinen elämä on jatkuvaa ongelmien välttelyä, hallintaa ja seurausten siivoamista. En nauti koiran omistamisesta. Viisi vuotta sitten ajattelin, että Rimi on ensimmäinen koirani. Tällä hetkellä luulen, että Rimi jää viimeiseksi, koska mitenkään ei voi tietää, etteikö seuraava koira olisi ihan yhtä hirveä, ja rasitus niin ihmissuhteille kuin omaisuudellekin. Tuntuu että kaikilla muilla on ”tosi kiva koira” ja ”sen kanssa on niin helppoa mennä joka paikkaan”, minäkin halusin sellaisen!