Koira-arkea

Facebookissa pyörii tällä hetkellä kaksi arkeen liittyvää haastetta, toinen kuvallinen ja toinen tarinamuodossa. Koska minua ei ole haastettu kumpaankaan, päätin kirjoittaa koira-arjestani tänne. Blogeissahan kirjoitetaan yleensä sanattomasta sopimuksesta vain mukavia ja kivoja asioita. Tästä eteenpäin tämän blogin löytää hakusanoilla ”koira repi keittiön roskiskaapin oven irti”, koska minä olisin kaivannut niillä hakusanoilla tiedon siitä, että jonkun muun koira on samanlainen kammotus.

Kun otin koiran viisi ja puoli vuotta sitten, ajattelin että koiran kanssa voi elää ihan normaalia elämää. Vanhemmillani oli ollut koira, useilla tutuilla, sukulaisilla ja kavereilla oli ollut koira, ja olin harkinnut koiran ottamista perin pohjin. Ei tarvitsisi miettiä asuntoa ja asumista koiran ja omaisuuden turvallisuuden kannalta pentuajan jälkeen. Koiran voisi ottaa mukaan oikeastaan mihin vain ja suurimman osan aikaa koiran omistaminen olisi mukavaa ja voisin kehua koirani tekemisiä ja ottaa koiran mielelläni puheeksi. Koiran kanssa eläminen ei rajoittaisi eikä stressaisi.

Olen lukenut välillä kirjoituksiani Rimin pentuajalta. Olen edelleen samaa mieltä kaikesta mitä kirjoitin. Rimin pentuaika oli helppo ja siinä missä tuttujen koira-arkeen kuului seinien ja huonekalujen syömistä, Rimi pahimmillaan taisi kaataa roskiksen kerran ja purra yhden kaiutinpiuhan poikki. Se oppi helposti sisäsiistiksi, kulki mukana kaupungilla, julkisissa liikennevälineissä, kavereilla käydessä mukana. Minulla oli paljon odotuksia koira-arjen tulevaisuutta kohtaan ja kirjoituksistani paistaa läpi tietynlainen toiveikkuus.

Aiemmin kertomani ongelmat ovat tulleet salakavalasti ja tuntuvat lisääntyvän koko ajan. Rimi osaa avata pakastimen oven ja laatikot, osaa avata korkeat kaapit ja myös päästä käsiksi roskiin. Ilmeisesti meillä asuu ruokarosvo, koska Rimi järjestelee itsensä suljettujen ovien ohi saadakseen syötävää. Työkaveri jo ehdotti, että sille pitäisi laittaa vain jatkuva, rajoittamaton ruokatarjoilu. Ikävä kyllä rakkine lihoo niin helposti, ettei sen voi antaa syödä jatkuvasti. Niinpä ostimme taaperolukoiksi tarkoitetut tarranauhasulkimet korkeisiin kaappeihin, ne testataan tänään ensimmäisen kerran kun Rimi jää elokuvan ajaksi yksin. Pakastin pysyy kiinni kun sen eteen siirretään tuoli, ainakin kunnes Rimi oppii siirtämään tuolin pois tieltä.

Eilen autosta otettaessa Rimin kierrokset olivat jälleen tapissa ja se repi melko uudesta takistani taskunsuun. Ei ole ensimmäinen takki, minkä Rimi on ”tuunannut” kuten nykyään tavataan sanoa. Veljen tyttöystävä sai päänsärkyä kun joutui kuuntelemaan Rimin huutamista autossa.

Olen ajatellut, että tokokurssi saa jäädä kesken. En ole itse sellaisessa mielentilassa koiran kanssa, että haluaisin opettaa sille seuraamista tai käskystä seisomista, kun päivittäinen elämä on jatkuvaa ongelmien välttelyä, hallintaa ja seurausten siivoamista. En nauti koiran omistamisesta. Viisi vuotta sitten ajattelin, että Rimi on ensimmäinen koirani. Tällä hetkellä luulen, että Rimi jää viimeiseksi, koska mitenkään ei voi tietää, etteikö seuraava koira olisi ihan yhtä hirveä, ja rasitus niin ihmissuhteille kuin omaisuudellekin. Tuntuu että kaikilla muilla on ”tosi kiva koira” ja ”sen kanssa on niin helppoa mennä joka paikkaan”, minäkin halusin sellaisen!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s